En el quirófano

Hola amigos!

Hetki ehti vierähtää blogia päivittelemättä hirmuisen kiireen takia. Olen kaiken vapaa-aikani tehnyt opinnäytetyötä harjoittelun rinnalla, ja se on vaatinut veronsa. Nyt on kuitenkin opinnäytetyö purkissa ja arvioijille palautettu. Jaksaa taas keskittyä myös blogiin ja viimeisiin viikkoihin täällä Espanjassa.

Pikku kisu, näitä on täällä kaduilla paljon :(

Heppatyttö on heppatyttö ulkomaillakin

Olin blogitauon aikana kolme viikkoa leikkaussalissa. Ensimmäisen viikon olin ns. heräämön/päiväkirurgian puolella. Nina jo kirjoittinkin siitä edellisessä postauksessa jotain  mutta kertaus on opintojen äiti. Potilaat tulivat päiväkirurgiaan suoraan kotoaan, suunniteltua, eli elektiivista leikkausta varten. Fyysisesti päiväkirurgia oli iso huone, jota reunustivat sängyt ja sermit. Vuodepaikkoja oli n. 12. Potilaat noudettiin nimeltä kutsumalla aulasta ja ohjattiin pukuhuoneeseen vaihtamaan leikkausvaatteet. Samalla ohjaajani kyseli usein esitiedot: nimi, syntymäaika, onko kehossa metallia, tekohampaat vai omat, lävistyksiä, allergioita ja mikä alue operoidaan.

Vaatteiden vaihdon jälkeen potilas ohjattiin omalle pedille, jossa otettiin vitaalit ja laitettiin kanyyli. Joiltakin otettiin vielä tässä vaiheessa verinäyte, jotta leikkausta varten tiedettiin varata oikeanlaista verivalmistetta. Sain laittaa todella paljon kanyyleja ja ottaa verinäytteitä. Ohjaajani oli hyvin kärsivällinen ja opetti lähes kädestä pitäen, kuinka kanyyli  on helpoin laittaa. Muutaman ensimmäisen potilaan kohdalla tumpeloin mutta sitten alkoi sujumaan.  Vuoteissa makaillen potilaat odottivat leikkausvuoroaan. Usein kirurgi ja anestesiologi kävivät vielä tapaamassa potilaan ja hakemassa alleirjoituksia erilaisiin leikkausta koskeviin suostumuksiin. Osa potilaista meni leikkauksen jälkeen osastolle toipumaan ja osa palasi päiväkirurgian tiloihin. Siellä odoteltiin niin kauan, kunnes potilas kykeni käymään wc:ssä ja juomaan sekä syömään. Sitten hän pääsi kotiin.

Kaksi seuraavaa viikkoa olin salin puolella. Ensimmäisenä päivänä kävin kysymässä supervisorilta eli osastonhoitajalta minne voisin mennä, ja hän lykkäsi minut urologian saliin. Seisoskelin salissa orpona, kunnes eräs vanhempi naishoitaja tuli hymyillen luokseni ja kysyi nimeäni. Hän puhui hyvää englantia ja selitti olevansa vastuussa anestesiapuolesta. Nimekseen hän kertoi Adela. Pääsin mukaan neljään vasektomiaan ja yhteen virtsarakon tähystykseen. Jossain vaiheessa hoksasin, että Adela ei tainnutkaan olla hoitaja, vaan lääkäri. Myöhemmin sain asialle vahvistuksen; olin kulkenut koko päivän anestesialääkärin mukana :D Oli mukava, kun hän kohteli minua aivan vertaisenaan ja selitti asiat hyvin perinpohjaisesti vaikka olen "vain" sairaanhoitaja opiskelija. En oikein osaa kuvitella, että Suomessa lääkärit suhtautuisivat yhtä sydämellisesti sairaanhoitaja opiskelijoihin, kun eivät he aina suhtaudu hyvin sairaanhoitajiinkaan. Ihana Adela, hänet oli todella ilo tavata 💗

Valitettavasti Adele oli töissä vain tuon yhden päivän ja jouduin olemaan muut päivät toisten hoitajien kanssa. Vain yksi työntekijä puhui hyvää englantia ja kävin usein kysymässä häneltä, että mitä missäkin salissa tapahtuu ja minne minun kannattaisi mennä. Monen päivänä olin salissa, jossa ei puhuttu ollenkaan englantia. Niinä päivinä pääsin yllätyksekseni tekemään paljon, kun vain osoitin olevani kiinnostunut ja haluavani oppia. Kommunikoimme espanjaksi ja oli mahtavaa huomata ymmärtävänsä ja tulevansa ymmärretyksi.  Aina tarpeen tullen pyysin heitä toistamaan tai puhumaan hitaammin.  Tykkäsin olla noissa työporukoissa, koska minut otettiin mukaan yhdenvertaisena jäsenenä vaikka olin vain opiskelija :) Muutaman päivän olin myös sellaisissa saleissa, jossa jotkut puhuivat vähän englantia, mutta siellä en päässyt tekemään lähellekään niin paljon. En saanut esimerkiksi valmistella steriiliä pöytää tai auttaa kirurgeja takkien pukemisessa.

Leikkauksia pääsin näkemään laidasta laitaan. Oli inkontinenssivaivan korjausleikkauksia, kaihi leikkauksia, keinoniveliä polveen ja lonkkaan, polven eturistiside, vaivasen luu, välilevyn pullistuma, rasvaimu ja silikonirinnat. Steriiliydestä tein leikkausten aikana paljon huomioita. Kaikki pöydät eivät pysyneet steriilinä loppuun asti ja kirurgi saattoi kosketella hanskoillaan likaisia pintoja ennen leikkausta. Olisi mielenkiintoista tietää ovatko leikkauksen jälkeiset infektiot täällä yleisempiä kuin Suomessa, jossa steriiliys on jopa liioitellun tarkkaa. 

Leikkausali viikkojen jälkeen halusin takaisin vanhalle, tutulle osastolle 2. kerrokseen. Siellä oli maanantaina paikalla tuttu hoitaja, jonka kanssa vaihdettiin kuulumiset. Hän kyseli millaista leikkaussalissa oli ollut ja minä kerroin. Pyysin myös, että puhuisimme mahdollisimman paljon espanjaa myös tuolla osastolla, jotta oppiminen jatkuisia ja saisin varmuutta omaan puhumiseen. 

Osastolla pääsin taas puhdistamaan erilaisia haavoja ja poistamaan dreenejä. Yhden katetrinkin sain laittaa. Parasta on kun voi jutella potilaiden kanssa touhuamisen lomassa. Monet kyselevät minulta Suomesta ja muutama oli jopa vieraillut siellä. Espanjanlaiset ovat innoissaan kun puhun heille espanjaa ja korjaavat kärsivällisesti kun sanon jotain väärin. Jo muutamilla sanoilla voi saada keskustelua aikaiseksi potilaan kanssa, joka ei puhu lainkaan espanjaa. Eräänkin potilaan kanssa päädyimme näyttämään toisillemme kuvia hevosistamme, kun selvisi, että hänellä on kaksi hevosta ja minulla puolikas. 

Viikkoon mahtui myös ikäviä asioita. Yksi minulle tuttu potilas menehtyi yllättäen. Hän oli ollut jo kuukausia samassa kunnossa osastolla ja oli siirtymässä kuntoutukseen toiseen kaupunkiin. Olin menossa ottamaan häneltä verensokeria yhtenä iltapäivänä, kun huomasin ettei kaikki ole kunnossa. Hän ei kääntänyt katsettaan minuun, kun saavuin huoneeseen, vaan tuijotti seinää. Kutsuin häntä nimeltä ja ravistelin hartiasta. Ei reaktiota. Ravistelin kovemmin ja puhuin kovemmin. Ei reaktiota. Hän hengitti ja liikutti levottomasti toista jalkaansa mutta ei vastannut minulle. Lähdin kiireesti hakemaan ohjaajani. Kerroin hänelle, että nyt on jotain pahasti pielessä ja palasimme huoneeseen. Myöskään ohjaajani ei saanut potilaaseen kontaktia. Mittasin vielä verensokerin ohjaajani kehotuksesta mutta se oli normaali. Ohjaajani lähti soittamaan paikalle lääkäriä ja sitten alkoi tapahtua.

Äkisti huone oli täynnä. Kaksi lääkäriä, kolme hoitajaa, tulkki ja minä. Monta erilaista kärryä täynnä elvytys ja kanylointi välineitä. Potilaan paineet olivat 70/30 ja lääkäri epäili sepsistä. Kanyyli yhteys piti saada äkkiä, jotta nestevolyymia saatiin kasvatettua. Kaksi hoitajaa yritti laittaa kanyylia ja yksi otti verinäytettä. Suonia ei tahtonut löytyä millään. Yksi suoni yhteys saatiin auki ja sinne tiputettiin paineella 2l nestettä. Verenpaine saatiin nousemaan 90/40 ja potilas lähti hoitaja, lääkäri saattueessa teholle. Seuraava aamuna töihin tullessani kuulin, että hän oli menehtynyt illalla. Lähtö oli ollut rauhallinen ja perhe oli ollut läsnä. Potilas oli vielä siirretty takaisin normaalille osastolle kun teholla oltiin todettu hoidot tuloksettomiksi. Vaikka kuolema on aina surullinen asia, niin tämän potilaan kohdalla se oli lähes helpotus. Hän oli itse toivonut eutanasiaa hankalan tilansa vuoksi mutta se ei ole espanjassa mahdollista. Voisi siis melkein sanoa, että hänellä kävi tuuri. Rauha hänen muistolleen.

Toivottavasti ensi viikko alkaa hilpeämmissä merkeissä!

Saludos,

Tiia